Helmikuussa Mikkola ennusti voittavansa mestaruuden, eikä se ollut kerskailua. Pyörä oli sarjan parhaita, kunto huippuluokkaa, ja vaikkei hän sitä ääneen sanonut, hän tiesi olevansa kenttänsä paras ajaja. Pahimmaksi uhkaksi hän arvioi Hondan tehdasajajan, amerikkalaisen Brad Lackeyn.
Hän tiesi myös päähaastajansa olevan Brad Lackey
Ennuste alkoi toteutua heti avauskilpailussa Sveitsin Payernessa, jossa Mikkola voitti molemmat erät vaivatta. Lackey kaatui ensimmäisessä erässä ja jäi kuudenneksi, mutta nousi toisessa kolmanneksi.
Itävallassa tilanne kiristyi. Tuntematon virus vei Mikkolan voimat, ja Lackey nappasi erävoiton ja toisen sijan, jolloin ero kutistui kahteen pisteeseen. Ranskassa suomalainen palasi ennalleen. Hän ja Lackey jakoivat voiton ja toisen sijan. Kaksintaistelu näytti väistämättömältä, mutta Tanskassa Mikkola otti täydet pisteet, ja siitä alkoi pako kohti ennätyspistemäärää. Lackey kukisti hänet vielä kerran Italiassa ja kerran Britanniassa, mutta mikään niistä ei kääntänyt kokonaiskuvaa.
Kauden ainoa keskeytys koitti Ruotsissa, kun ketju hyppäsi irti ja jumittui vetoratakseen. Se oli puhdasta huonoa onnea. Muuten pyörä kesti: mekaanikko Heikki Penttilän valmistelema kone vei Mikkolan maaliin 23 erässä 24:stä.
Belgian Namurissa Lackey lukitsi toisen sijan sarjassa. Seuraavassa osakilpailussa Luxemburgissa hänen päälleen ajettiin heti lähdössä, ja Mikkolalle riitti pelkkä ajelu mestaruuteen. Lackey lähti ajoissa kotiin toipumaan ja valmistautumaan Trans-AMA-sarjaan. Hän oli ajanut maaliin 18 erässä niistä 21:stä, jotka hän aloitti.
Muut hänen päähaastajikseen veikatut kilpailijat kärsivät ongelmista
Muu kenttä jäi kauas taakse. Viisinkertainen maailmanmestari Roger De Coster oli loukkaantunut pahasti jo helmikuussa ja joutunut myöhemmin sairaalaan, jossa hänen pernansa leikattiin. Payernessa hän ajoi vielä toiseksi ja neljänneksi, mutta Itävallassa vaihdelaatikko jumittui ensimmäisessä erässä, ja sen jälkeen kaatumiset ja keskeytykset sotkivat tulokset. Keskeytyksiä kertyi kuusi, ja kolmas sija 171 pisteellä oli hänen heikoin sijoituksensa MM-sarjassa seitsemään vuoteen. 34-vuotias oli luokan vanhin ajaja, ja itse hän syytti kalustoa. Kauden alussa pyörä oli hänen mukaansa teholtaan ja ominaisuuksiltaan muita japanilaisia jäljessä.
Neljänneksi sijoittui länsisaksalainen Herbert Schmitz, jolle se oli uran paras tulos. Maicon ajaja oli luonteeltaan tyyni, ja Amerikassa hän voitti Mikkolan kerran reilusti. Viides oli De Costerin Suzuki-tallitoveri Gerrit Wolsink, jonka kauteen mahtui kahdeksan keskeytystä ja toistuvia ketjuongelmia. Hän on itse kertonut syyttävänsä rikkoutumisista helposti omaa ajoaan, ja se söi itseluottamusta.
Kuudenneksi ajoi 22-vuotias KTM-tehdasajaja André Malherbe, joka oli edellisvuonna ollut 250-sarjan kolmas. Ensimmäisellä 500-kaudellaan hänen parhaat tuloksensa olivat kolmannet sijat Suomessa ja Ranskassa. Hänen taakseen jäi Hondan ensikertalainen Graham Noyce. Sveitsissä hän tuhosi pyöränsä kaatuessaan, Itävallassa ketju irtosi kerran ja Ranskassa kahdesti, ja Tanskaan mennessään hän oli ajanut liian vähän 45-minuuttisia eriä ollakseen huippukunnossa. Kausi jatkui vikojen, jumiutumisten, romahtaneiden haarukoiden ja kaatumisten sarjana, ja Noyce ihmetteli ääneen, miksei tallitoverilla Lackeylla ollut samoja ongelmia.
Luvut puhuvat puolestaan: 14 voittoa 24 erästä ja Mikkolan kolmas 500-luokan maailmanmestaruus. Hän johti sarjaa alusta loppuun.