Keltainen vallankumous 1965–1984

Suzuki oli ensimmäinen japanilainen valmistaja, joka kilpaili motocrossin maailmanmestaruussarjassa. Jo maantieajossa menestynyt yhtiö päätti hakea uutta haastetta ja osallistui kahteen Grand Prix -kilpailuun Ruotsissa ja Suomessa. Kuljettaja Kazuo Kubo ajoi uutta RH-65-mallia, mutta tulokset jäivät heikoiksi: pyörä tärisi niin voimakkaasti, että se oli lähes ajokelvoton, eikä moottori ja runko kestäneet motocrossin rasituksia. 

Suzuki palasi MM-sarjaan, mutta insinööreillä oli yhä odottamattomia ongelmia. Kehitys oli jäänyt maantieajon kiireiden jalkoihin, joten tiimi kamppaili jopa maaliin pääsemisestä.  Sääntömuutosten myötä Suzuki vetäytyi maantieajosta ja päätti keskittyä motocrossiin. Tavoitteena oli kilpailevien koneiden kehittäminen Eurooppaa varten, ja apuna toimi ruotsalainen huippukuljettaja Olle Peterson, jonka neuvoja hyödynnettiin suunnittelun kaikissa vaiheissa. 

Uudessa RH-68-mallissa keskityttiin laajempaan vääntöalueeseen huipputehon sijaan. Kevyt mutta jämäkkä runko ja vääntävämpi moottori tuottivat jo ensimmäisessä kilpailussa erinomaisen suorituksen: Belgiassa Suzuki ylsi ensi kertaa kokonaiskilpailun toiseksi. Peterson sijoittui kauden päätteeksi 250 cm³-luokan kuljettajissa seitsemänneksi. 

Paranneltu RH-69 tuotti 32 hv. Peterson keräsi tasaisesti pistesaalista, ja lopputuloksena oli kolmas sija kuljettajissa ja toinen valmistajissa, jolloin Suzuki nousi huipulle motocrossissa. Tämän jälkeen talliin liittyivät belgialaiset supertähdet Joël Robert ja Sylvain Geboers. 

Robertin ja Geboersin asiantuntemus näkyi RH-70-mallissa, joka kehitti 30 hv ja säilytti vääntövoiman alhaisilla kierroksilla. Pyörän paino oli vain 83 kg, ja sen kirkkaan “Yellow Magic”  Suzuki-keltainen väri jäi historiaan. Robert voitti molemmat erät kauden avauskilpailussa, nappasi kuljettajien mestaruuden ja toi Suzukille 250 cm³-luokan valmistajien tittelin. 

Suzuki laajensi toimintaansa kahteen luokkaan, 250 cm³ ja 500 cm³, ja palkkasi 500 cc-luokkaan Roger De Costerin. De Coster voitti heti avausosakilpailun Italian GP:ssä RN-71-pyörällä (367 cc, 41 hv) ja toi Suzukille 500 cm³-luokan sekä valmistajien että kuljettajien mestaruudet. Robert ja Geboers jatkoivat dominointia 250 cm³-luokassa, ja Robert voitti sekä kuljettajien että valmistajien mestaruudet. 

Suzuki ja “kultainen duo” Robert–De Coster jatkoivat voitokasta menoaan. Robert kolmanteen peräkkäisenään  mestaruuteen 250 cm³-luokassa ja De Coster toisena vuotena putkeen mestaruuteen 500 cm³-luokassa.  

Uusi sääntö asetti minimipainoksi 88 kg 250 cm³-pyörille. RH-73:n piti kantaa yhdeksän kiloa lisäpainoa, mikä heikensi suorituskykyä, ja Suzuki menetti 250 cm³-luokan mestaruuden. 500 cm³-luokassa De Coster säilytti kuljettajien tittelin, mutta valmistajien mestaruus karkasi.  

Vuosi oli haastava: 250 cm³-luokassa uusien tähtien aika alkoi, 500 cm³-luokassa mestaruudet menivät muille ja Suzuki jäi ilman maailmanmestaruuksia. 

125 cm³-luokka nousi MM-sarjatasolle, ja Suzuki oli heti vahvoilla: Gaston Rahier voitti RA-75-pyörällään mestaruuden lay-down-takajousituksella, ja alkoi 10 peräkkäisen vuoden voittoputki tässä luokassa. Akira Watanabe sijoittui neljänneksi. 500 cm³-luokassa De Coster keräsi seitsemän osakilpailuvoittoa, voitti neljännen henkilökohtaisen mestaruutensa ja toi Suzukille valmistajien tittelin. 

De Coster jatkoi dominointia 500 cm³-luokassa (mestaruudet 1975, 1976). 125 cm³-luokassa Rahier tiivisti voitokasta putkea (mestaruudet 1975–1976), Watanabe liitti nimiinsä voiton 1978, ja Harry Everts otti ensimmäisellä Suzukin vesijäähdytteisellä RA-79-pyörällä mestaruuden 1979. Suzuki juhli 125 cm³-luokan viidettä valmistajien mestaruutta peräkkäin. 

Everts ja Geboers jatkoivat voittoja 125 cm³-luokassa; Everts (1980–1981), Geboers (1982–1983) yhteensä kahdeksaan peräkkäiseen mestaruuteen. 250 cm³-luokassa Georges Jobé toi Suzukille mestaruuden 1980 ja 1983. Suzuki oli ottanut käyttöön Full Floater -takajousituksen, joka paransi ajovakautta. Vuonna 1983 Suzuki ilmoitti vetäytyvänsä MM-sarjasta. 

Vaikka vetäytyminen oli julkistettu, Suzuki voitti 125 cm³-luokan kymmenennen peräkkäisen valmistajien mestaruuden ja kuljettajien tittelin.  Suzuki keskittyi ratakilpailuun MM-tasolla, jossa RG-sarjan pyörät keräsivät seitsemän valmistajien ja neljä kuljettajien maailmanmestaruutta. Suzuki on sittemmin tullut motocross menestyksen synonyymiksi.